Kaaoksenhallintaa

Kolme päivää sitten esitin puolisolleni toiveen, että saisin tällä kertaa merkkipäivän kunniaksi jotain aineellista aikaisemmin pyytämieni hyväntekeväisyyslahjoituksien sijaan, sillä minua houkutteli ajatus kolmannen lapsen odotusaikana äitienpäivänä istutetusta kirsikkapuusta; kuinka makeilta sen marjat maistuisivatkaan myöhemmin syksyllä?

Sunnuntaiaamuna mies sitten kävi ilmoittamassa käyvänsä lasten kanssa vähän ”asioilla”. Ensin nautin rauhasta ja hiljaisuudesta kirjaa lukien, mutta tunnin kuluttua alkoi jo ottaa päähän; 1900-luvulta saakka äitienpäivää on vietetty joka ainoa vuosi toukokuun toinen sunnuntai -kuinka se voi tulla niin monelle perheenisälle yhä yllätyksenä? Vauva mahassani vaati ruokaa, joten heitin hyvästit sänkyyn tarjoillulle aamupalalle ja voitelin suivaantuneena itse omat paahtoleipäni, marttyyrinkuunu kirkkaasti loistaen.
(Viime vuonna maltoin odottaa aamiaisjärjestelyjä tunnin ja neljäkymmentä minuuttia, ennenkuin menetin hermoni.)

Porukan sitten kotiutuessa kukkapuskan kanssa (viimehetken kirsikkapuuostokset olivat näemmä menneet mönkään), tytär pettyi välittömästi; ”Äiti, sä et olis saanut vielä herätä.” Harmitti. Viime vuonna vannotin miehelle, että tär-kein-tä on saada lapset itsetehtyine kortteineen viereen, viis kahveista, kakuista ja kukkasista. (Itsekin muistan, kuinka jännittävää oli nimenomaan äitienpäivänä hiipiä makuuhuoneeseen ja hypätä äidin viereen peiton alle.)

Äitienpäivään kasaantuu usein valtavasti odotuksia, ja uskon aika monen naisen tahtomattaankin puntaroivan arvoaan tuon kyseisen merkkipäivän aikana. Kunpa isät vaan ymmärtäisivät, kuinka pienistä asioista siinä on loppujenlopuksi kyse; toisen aidosta huomioimisesta ja hellimisestä, ei mistään sirkustempuista ja fanfaareista. Paras koskaan kokemani äitipäivä koko kymmenen vuoden uran aikana taisikin olla muutama vuosi sitten, kun vastuu järjestelyistä jäi tuolloin kahdeksanvuotiaalle esikoiselleni. Hän heräsi hiirenhiljaa ja pyysi pikkusiskon mukaansa, ja yhdessä he hiippailivat keittiöön keittämään kahvia. Sain (järkyttävän vahvan ja tulikuuman) kahvimukillisen sänkyyn tarjoiltuna, ja pikkusisko ojensi juhlallisesti päiväkodissa leipomansa keksit kaveriksi (hän tosin söi ne suurimmaksi osaksi itse). Esikoinen oli askarrellut kaulakorunkin, ja kummatkin olivat tehneet kauniit kortit. Niin yksinkertaista, niin onnellista muistoa vaalin varmasti ikuisesti.

Sitäpaitsi mitä niihin lahjoihin tulee; mikäli mielikuvitus ei ole se suurin hyve, tai äidin toivetta ei voi/ehdi toteuttaa, voisivat isä ja lapset hyödyntää vaikkapa seuraavanlaisia aineettomia lahjoja;

-Yksistään äidille lämmitetty sauna kynttilöineen ja kytikylmine juomineen,

-Mahdollisuus rauhallisiin päiväuniin

-Päivällisen valmistaminen alku- ja jälkiruokineen,

-Kannustuskirjeen kirjoittaminen,

-Rentouttava hieronta,

-Itsetoteutettu kauneushoito

-Koko perheen retki sään salliessa

Tottapuhuen; täytyy kiittää puolisoa siitä, että  hän kyllä hieroo, huomioi ja kantaa vastuun kaikkina muina päivinä, joten ei tämä yksi rike nyt pakkaa kaada. Varsinkin, kun sain kuitenkin syödä hänen tekemäänsä vegaanista täytekakkua, ja sähköpostissa odotti tämä;

” Onnea upealle vaimolleni -mahtavalle ihmiselle ja loistokkaalle äidille! <3″

” ***** on antanut sinulle maailman arvokkaimman lahjan. Sinun lahjasi: Lapselle turvallinen elämänalku Toimitamme saamasi lahjan sinun puolestasi sitä eniten tarvitsevalle lapselle, perheelle tai kylälle kehitysmaassa. Lahjan saajan valitsee paikallinen kyläyhteisö yhdessä World Visionin kanssa, joka huolehtii lahjan käyttöönotosta ja tarvittavasta koulutuksesta. Kiittäen, Suomen World Vision”

… :love: