Kaaoksenhallintaa

Muutama päivä sitten tein päätöksen (etelänmatkan varauksen syyllistämänä) koettaa pärjätä arjessa ilman autoilua, ja siten pienentää hiilijalanjälkeämme edes vähäsen. Koska perheen neli- ja viisivuotiaat oppivat tänä kesänä pyöräilemään, ja olimme aikaisemmin saaneet kälyltä pyöräperäkärryn lainaan vauvan kuljettamista varten, oli päätös helppo tehdä – varsinkin kun asumme kävelymatkan päässä palveluista ja harrastuksista. Vaikka vannomme hyötyliikunnan nimeen muutenkin, on liian usein ollut hepompaa ja nopeampaa pakata perhe autoon ja kaasuttaa pisteestä aa paikkaan bee.

Ensimmäisenä päivänä kävimme suosikkikirpputorillani – matkamittarin mukaan – kolmen ja puolen kilometrin päässä. (Eikö sinne oikeasti ole sen pidempi matka – ja minä kun olen AINA hypännyt auton rattiin sinnemennessäni?) Vauva nukkui sikiunta isänsä vetämässä pyöräperäkärryssä turvakaukaloon vyötettynä. Samalla reissulla teimme marketissa viikon ruokaostokset, jotka tasapainottelimme pyörän ohjaustangoilla kotiin ongelmitta. Mittariin kertyi kahdeksan kilometriä.

Tänään kävimme syömässä ravintolassa keskustan liepeillä, ja vaikka hienoisen säätämisen ja kiireen vuoksi olisikin ollut kätevämpää hypätä autoon, päätin kuitenkin kävellä. Kotimatkaa tehtiin ajan kanssa; lapset kävivät leikkipuistossa, kiipeilivät rantatörmän tuuheaoksaisiin hopeapajuihin, irvistelivät pihlajanmarjoille, heittelivät veteen litteitä leipäkiviä ja kyselivät onkivilta pojilta ”onko tullu kallaa?”

Kuinka paljon enemmän sitä ehtiikään nähdä, kokea ja tehdä ihan vain sillä, että jättää auton parkkiin, koska Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. (Hyvähän se on tällaisina aurinkoisina äitiysvapaapäivinä
fiilistellä, toista se on sitten marrakuun loskakeleillä kun naamaan lentää tiskirätin
kokoisia räntäriekaleita, ja jalat uppoavat sohjoon… )

Kotikadulla isoveli otti koko matkan pientareita pitkin mutkitelleen, kiviä potkineen, puissa kiipeilleen ja hieman reissussa rähjääntyneen pikkusiskonsa reppuselkään;

  ”Mä kannan sut kotiin asti.”