Kaiken kiireen ja hötkeen keskellä tulee toisinaan niitä hetkiä, kun voi vain olla, ja antaa hyvänolontuneen kietoa pumpuliin. Kotona leijuu vastaleivotun sämpylän tuoksu, siistiä olohuonetta valaisee suloisesti rätisevän takkatulen keltainen loimu. Valkoinen, pehmoinen koira hakee unta pörröisellä matolla, ja lapset nukkuvat rauhallista unta huoneissaan vailla huolta huomisesta.
Ei onneaan ehkä osaa arvosta, ellei joskus ole itkenyt itseään uneen, ellei joskus ole sattunut niin paljon, että on pelännyt murtuvansa paineen alla. Kun on ollut pohjalla, voi nauttia pinnalla olemisen kepeydestä täysin siemauksin.
Tytär saapui tänään isävisiitiltään, ja täytti kodin tullessaan linnunlaululla ja auringonpaisteella. Niin paljon kuin kumpaakin lastani rakastan, hän on se mun heikko kohtani, ihminen joka antaa mulle niin paljon voimia ja iloa tähän elämään, etten ennalta osannut edes arvata. Esikoinen taas on opettanut mulle elämästä enemmän kuin kukaan, hänen kanssaan me ollaan yhdessä kasvettu, tehty virheitä, opittu.
”Kuinka sä olet osannut hoitaa mut niin hyvin, vaikka olit niin nuori kun mä synnyin?” poika ihmetteli kerran.
Saunoimme illalla kolmistaan. Tyttären valkoinen tukka piirtyi saunan pehmeässä valossa voikukan hahtuvaksi. Lapset piirtelivät kirjaimia toistensa selkään, ja kun isoveli pörrötti pikkusiskonsa hiuksia, läikähti minussa niin suuri rakkauden tunne, että olin pakahtua. Jotain tässä elämässä on kai täytynyt tehdä oikein, kun on saanut siltä niin paljon.
(yritän muistaa tämän seuraavan kerran kun huudan lapsille, ettei saa huutaa, tai kun imuroin lattialle kaatuneita muroja, tai kun vastapestyissä ikkunoissa on sormenjälkiä, tai kun opettajalta tulee viesti jälki-istunnosta, tai kun kuopus paiskoo ovia, tai kun ketsuppia on taas pitkin verhoja, vessa on vetämättä, valot sammuttamatta, pyykit lattialla… )
Merkinnät RSS-syötteenä