Kaaoksenhallintaa

Opintoihin liittyviä sähköposteja tuli lueskeltua jo silloin kun vielä venyttelin sängyssä (nukahdin kyllä uudestaan, huh!) ja myöhemmin työstin opinnäytetyötä taas roimasti eteenpäin bonuslapsen avustuksella. ”ka, ka, mä piirshein sut, hei ka, kato, mullon tää poliisiauto se menee näääääin”. No, toiminnallisen osuuden palautus on vasta ylihuomenna.

Koira pääsi lenkille kun haimme tyttären päiväkodista (missä viettää seitsämän päivää kuukaudesta). ”Taas oli hyvä päivä, vaan ei tuo teidän tyttö taida olla kovin usein pahalla päällä kotonakaan?” No ei ole, ei. Vaan kuinkas sitten kävikään… (palaan tähän asiaan myöhemmin.)

Sitten me siivottiin koko koti, kunhan olin ottanut asianmukaisen pikkukakkoskooman. (=olotila missä vanhempi makaa kanttuvei sohvalla samalla kun lapset katsovat kokonaisen tunnin ajan piirrettyjä) (!) SITTEN me siivottiin. Huone kerrallaan. Pojat olivat jo aloitelleet jumittaessani tietokoneen äärellä, bonuspojalla hieman haasteita;
”Hei vie vessan matto ja pyyhe pyykkikoriin.”
”Ai tämäkö? Ai tonneko? Ai mistä?”
Lause tulee siis pilkkoa pieniin osiin, ja katsoa lasta silmiin. Uusi yritys;
”Pyyhe pyykkikoriin. Matto pyykkikoriin. Vessasta.”
”Häh?”

Pikkumukelot tekivät pikkuisia hommia ja juoksivat vuorotellen piirtelemässä rasteja kotityötaulukkoon. (koska muuten karkkipäivinä ketuttaa, kun ei olekaan rasteilla tienattua rahaa millä mällätä.) Esikoinen imuroi (ja narisi asiaankuuluvasti), ja teki vähän isompia hommia. ”Ja mitä vielä?” se pyöritteli silmiään.

Seitsämän aikaan illalla hyrskynmyrskystä ei ollut enää tietoakaan, vaan oli taas ihanan siistiä ja seesteistä mikäli siristeli silmiään eikä kiinnittänyt huomiota valtaisiin puhtaasta, likaisesta ja märästä pyykistä koostuviin kukkuloihin kodinhoitohuoneessa. Tuoksukynttiläkin pinnisteli parhaansa mukaan kätkeäkseen eteisen kuramattoon imeytyneen koiranpennunpissan (koska se oppii sisäsiistiksi? Se koira, ei kynttilä.) hajun.

Lähdimme pienten kanssa vielä iltapalakauppaan. Tytär ”aina hyväntuulinen” sai ensimmäisen raivokohtauksen ennen lähtöä, ja matkalla kakisteli ja kätisi kuin heikkopäinen ja heittäytyi (varovasti) jalkakäytävälle märsäämään kun olikin bonusveljen vuoro taluttaa koiraa. Kyllä draamakuningatar toisen tunnistaa; me keskusteltiin poijan kanssa tyynesti siitä mitä kaikkea herkkuja kaupasta ostetaan, eikä koirakaan korvaansa lotkauttanut.
”Saanko mä ennää ikkään taluttaa koiraa?” neiti kysyi kohta ääntään värisyttäen. Ja saihan se, kasattuaan itsensä ensin.

Esikoinen valmisti iltapalaksi munakkaita, ja kattoi pöydän kauniisti. Saunassa juteltiin mukavia ja mietittiin syntyjä syviä, kuten ”Mistä terva muodostuu?” (Niin, mistä?) Juteltiin me ei-niin-mukaviakin; miksei kaikilla ole vettä juotavaksi ja meillä sitä tulee sen kun vääntää hanasta? (Niin, miksei?) Jäähyllä ipanat juoksivat kirkkaiden pyyhkeidensä kanssa niin että pienet varpaat ja nilkat vain vilisivät viileällä ruskanurmella. Paitsi että se kaikkein pikkuisin kyhnötti vieressä ja väitti että on khylylymä.

”Oothan sä äiti mun äiti?” varmisteli tytär hammaspesulla (Minkäpä se sille voiskaan, raukka ) kun mulla on ne muutkin lapset, siellä töissä. Että rakastanko kuitenkin eniten häntä. Ja rakastan, rakastan niin että välillä käy kipeää. Sekin käy kipeää, kun peittelen työharjoittelupaikassa lapset nukkumaan, mutten ehdi kotiin peittelemään omia lapsiani, kun nukkuvat jo sikiunta päästessäni perille. Tulevaisuudessa mun kodin ovet tulevatkin olemaan auki rikkinäisistä kodeista tuleville lapsille, sillä mä en halua olla toisille lapsille se joka lähtee, toisille se joka tulee. Mä haluan olla kaikille läsnä yhtäaikaisesti, pysyä siinä.

Keittiössä sain kunnon hyvänyönhalauksen esikoiselta, jonka kanssa joutuu koko ajan vääntämään jostain, mutta jonka kanssa on niin mukavaa kun on mukavaa.
Se on kohta mun pituinen, kengät kokoa 36.

Itketti vähän.