Nukkuessani töiden jälkeen sikeää päiväunta (luultavasti kuola valuen), leipoi rakkaus mun esikoisen kanssa pannukakkua. Herättyäni pakkasimme miehen työpaikaltaan bongaamaan esihistorialliseen ensihoitajien kangaslaukkuun leipiä, pannukakkua, purkillisen kesällä keittelemääni mansikkahilloa ja termospullollisen kaakaota. Sitten lähdettiin iltapalalle mulle ennestään vieraaseen retkikohteeseen.
Tosiinaan sitä haaveilee matkoista kaukomaihin, suurten vuorten valloituksesta, tuntemattomiin kyliin tutustumisesta. Samalla kotikaupungistakin löytyy vielä paikkoja, joissa en ole käynyt – olisi varmaankin ihan hyvä kartoittaa tässä lasten aikuistumista odotellessa oma elinympäristönsä ennenkuin säntää eksoottisemmille apajille? Jostain pitää aloittaa.
Jätimme auton tien varteen, ja annoimme koiran näyttää tietä. Se sinkoili kivenmurikoiden välissä kuin heikkopäinen, ei sitä uskaltanut päästää irti. Teimme leirin kallion laelle juuri kun aurinko värjästi taivaanrantaa oranssinkirjavalla hehkullaan.
Koira sai mansikkahilloa ja leivänjämät, ja se oli sillä hetkellä luultavasi pohjoisen pallonpuoliskon tyytyväisin koira. Esikoinen ilmoitti, ettei uskalla päästää mua hyppelehtimään kalliolla. Samanaikaisesti hän itse loikki kiveltä toiselle kuin vanha tekijä. Kuopuksen koko naama kätkeytyi mansikkamukin taakse kun hän hörppäsi kaakaota.
Meillä aikuisilla on salaisuus. Me olemme matkalla pakkasyön tähtitaivaan alta auringonlaskun lämpöön. Matka on pitkä, mutta meitä on kaksi. Tai kahdeksan. Jos koira ja kissatkin lasketaan mukaan.
Onnea on, jokatapauksessa.
Merkinnät RSS-syötteenä